Pahkasika

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa elävä sikojen lahkon edustaja, joka tykkää ruohikko, savanni ja metsämaista. Se on ainoa sikalaji, joka on sopeutunut laiduntamaan ja savannilla elämiseen. Pääsimme näitä näkemään villinä Etelä-Afrikassa. Jostain syystä Kenian matkallamme emme onnistuneet yhtään pahkasikaa näkemään luonnossa, mutta Norsujen orpokodissa niitä pikku lauma juoksenteli melkein jaloissa.

Englanti	Common warthog
Latina	Phacochoerus africanus
Leijonakuningas	Pumba

Pahkasiat jaetaan neljään eri alalajiin, joista Etelä afrikassa oletettavasti näimme eteläisen pahkasian (Phacochoerus africanus sundevallii). Keniassa ja Tansaniassa näemme todennäköisesti Phacochoerus africanus massaicus-alalajin edustajia.

Kuten on tyypillistä sioille, pahaksiat ovat kaikkiruokaisia, eli niille kelpaavat ruoaksi ruoho, juuret, marjat, hedelmät, puunkuori, sienet, hyönteiset, munat ja jopa raadot. Niiden ruokavalio koostuu pääasiassa aina siitä mitä on saatavilla. Sadekaudella syödään ruohoa ja kuivalla kaudella tullaan toimeen kaivamalla maasta kasvien sipuleita ja juuria. Juurista ja mukuloista pahkasika saa kuivalla kaudella myös vettä.

Ne ruokailevat mieluiten aamulla, mutta voivat muuttaa ruokailurytmiään olosuhteisiin sopivaksi. Ihmisten läheisyydessä ne yleensä ruokailevat yöllä, jolloin ihmiset ovat nukkumassa.

Aavikkopahkasika

Aavikkopahkasika on pahkasian lähisukulainen, mutta geneettisesti pahkasian rinnakkainen laji. Niitä esiintyy vain Afrikan sarven alueella. Harmillisesti emme niitä päässeet Kenian matkalla näkemään. Kenian ja Tansania matkalla emme niitä todennäköisesti myöskään pääse näkemään, koska juuri niillä Kenian alueilla, joihin olemma menossa, tätä lajia ei tavata.

Käyttäytyminen

Pahkasiat ovat tehokkaita kaivajia, johon ne käyttävät niiden kärsää ja etujalkoja. Ruokaillessaan ne usein taivuttavat etujalat taaksepäin ja tukeutuvat ranteisiinsa. Niihin kehittyykin jo kohdussa ranteita suojaavat kovettumat, jotka mahdollistavat moisen asennon. Vaikka pahkasika hyvä kaivaja onkin, se harvoin kaivaa omia pesäkolojaan, vaan asettuu mieluummin termiittikaivajan tai muun eläimen hylkäämään koloon. Koloonsa se ylleensä peruuttaa, ollakseen valmis pinkaisemaan pakoo tai käyttääkseen torahampaitaan pitääkseen saalistajat loitolla.

Vaikka pahkasiat pystyviä itseään puollustamaan ovatkin, ne useimmiten turvautuvat pakenemiseen. Uhattuna pahkasika voikin pinkoa noin 50 kmh vauhdilla pesänsä turviin. Tämän ne tekevät hauskan näköisesti häntä pystyssä. Tähän hännän pystyssä pitämiseen paetessa ei varmasti tiedetä syytä. Pedot pahkasiat havaitsevat parhaiten hyvä hajuaistinsa avulla, jota ne käyttävät myös ruoan etsintään maan alta. Pahkasian näkö on varsin heikko, joten sen varaan ne eivät pedoilta pakenemista voi jättää.

Pahkasikoja asustaa tyypillesesti 1-10 kappaletta neliökilometrillä, mutta Nakurujärven kansallispuistossa niitä on havaittu asuvan jopa 77 kappaletta neliökilometrillä! Pahkasiat asustelevat koti laitumensa alueella muiden pahkasikojen kanssa. Naaraat yleensä pysyvät ryhmässä sisarrustensa kanssa, mutta urokset siirtyvät kauemmas perhepiiristä. Uroksetkin pysyttelevät yleensä kotilaitumensa alueella. Nuoret pahkasikaurokset muodostavat omia ryhmiä, mutta täysi-ikäiset urokset elelevät yksin ja liittyvät naaraiden perheryhmiin vain lisääntymistarkoituksessa, kyseisen perhepiirin naaraan ollessa kiimassa. Uroksen laidunalue kattaa yleensä useamman naaraan laitumen.

Naaraan kantoaika on noin kuusi kuukauta, joka alkaa sadekauden vaihtuessa kuivaksi kaudenksi. Näin porsaat syntyvät sopivasti seuraavan sadekauden alussa, jolloin niille löytyy runsaasti ruokaa. Poikasia saadessaan emakko siirtyy perheryhmästä omaan erilliseen koloonsa saamaan 2-4 porsasta. Joskun emakko voi saada jopa 8 porsasta kerrallaan.

Emakko imettää porsaitaan 2-3 viikkoa, jonka jälkeen ne ovat valmiita laiduntamaan emakon suojellessa niitä. Emakko vieroittaa porsaat noin 6 kuukauden iässä. Pahkasika emakkojen on havaittu imettävän myös toisen emakon poikasia, niiden menetettyä oman emonsa. Mikäli pahkasian asuinalueella ei ole selkeätä kuivan- ja sadekauden vaihtelua, emakot synnyttävät käytännössä mihin vuodenaikaan tahansa.

Ruumiinrakenne

Pituus	90 – 150 cm
Säkäkorkeus	63,5 –85 cm
Paino	Uros: 60 – 150 kg Naaras: 45 – 75 kg

Pahkasialla on kaksi paria ylöspän kaartuvia torahampaita. Suuremmat yläleuassa (voivat kasvaa 25m pitkiksi) ja vähän pienmmät alaleuassa. Alaleuan pienemmät hampaan hioutuvat ylempiä hampaita vasten, pahkasian avatessa ja sulkiessa suutaan. Tämä tekee niistä todella terävät. Hampat suuntautuvat 90 asteen kulmassa ulospäin leuasta ja kaartuva ylös ja hieman taaksepäin. Näitä hampaita pahkasiat käyttävät tapellessaan lajotovereita ja saalistajia vastaan. Varsinkin alemman leuan terävät torahampaat voivatkin tehdä todella pahaa jälkeä.

Kuten norsujen torahampaita, pahkasikojen torahampaita käytetään myös korujen ja koriste-esineiden materiaalina eteläisessä afrikassa. Hampaiden pienempi koko tietenkin asettaa enemmän rajouituksia sille, mitä niistä voidaan tehdä. Tämä luultavasti myös alentaa niiden haluttavuutta jonkin verran (onneksi pahkasioille).

Nimensä pahkasika on saanut sen kallossa kasvavista ”pahkoista”, jotka suojaavat silmiä ja naamaaotuksen kaivaessa maata ja taistellessa. Uroksilla näitä pahkoja on kolme ja naarailla kaksi vähän pienempää paria. Eiväthän ne tietenkään mitään oikeita pahkoja ole, vaan luusta ja rustosta muodostuneita ulokkeita kallossa.

Pahkasikojen harva turkki ja ihonalaisen rasvakerroksen puute, tekevät siitä herkän ympäristön lämpötilanvaihteluille. Ne käyttävätkin mutakylpyjä viilentääkseen itseään päivittäin ja painautuvat toisiaan vasten pesäkolossa pysyäkseen lämpimänä kylmällä säällä. Mutakylvystä iholle jää myös mutaa, joka suojaa paahtavalta auringolta ja hyönteisiltä. Tämä myös värjää niiden turkkia ja nahkaa niiden käyttämän mutakuopan mudan väriseksi.

Toisinaan pahkasiat antavat seepramangustien tai vervettien poistaa itsestään punkkeja. Johon nämä pikkuapulaiset yleensä ovatkin hyvin suostuvaisia, koska ne saavat itse syödä pahkasiasta poistamansa punkit.

Uhanalaisuus

Pahkasikoja pidetään einvoimaisena lajina. Vuoden 1999 niitä ole eteläisessä afrikassa noin 250 000 yksilöä.

Pahkasikojen pääasiallisia saalistajia ovat ihmiset, leijonat, leopardit, gepardit, krokotiilit, savannikoirat ja hyeenat. Shakaati ja petolinnutkin joskus saalistaat pahkasikojen poikasia. Emot suojelevat poikasiaan agressiivisesti ja niiden on nähty haavoittavan pahastikin isojakin petoja poikasiaan suojellessaan.

Pahksikojan suurimpiin uhkiin kuuluvat kuivuus ja metsästys, jotka molemmat voivat pyyhkäistä pahkasiat alueelta kokoaankin.

Pahkasika vieraslajina

Pahkasika on myös päätynyt vieraslajiksi USAssa Teksasissa, jossa niitä on päässyt riista tiloilta karkuun. Näille tiloille pahkasikoja on tuotu, jotta niitä voitaisiin metsästää siellä. Joku ilmeisesti siis haluaa ampua pumbia… Pahkasiat eivät tainneet olla asiasta oikein innoissaan ja hyvinä kaivajina osa niistä kaivoi itsensä vapauteen tilojen aitojen ali.

Varsinkin eteläisessä teksasissa olosuhteet pahkasioille ovat varsin otolliset, joten vapaiksi päässeet siat menestyvät varsin hyvin. Haittaa pahkasioista on siksi, että:

• Ne kilpailevat ruoasta ja elintilasta alueen alkuperäislajien kanssa.
• Hyvinä kaivajina ne tuhoavat karja- ja kasvimaita
• Levittävät sairauksia kotieläimiin
• Vaativat lisää aitaamista vesialueille ja muille herkille alueille

Suurin osa noista syistä tietenkin yhtä hyvin koskevat alueiden alkuperäisiä eläimiä, mutta pahkasiat tietekin pahentavat tilannetta.

Lähteet

Tietoja tälle sivulle olen kaivellut seuraavista lähteistä:

• Wikipedia: Common Warthog (english)
• Fact Animal: Warthog Facts (english)
• Animals Network: Warthog (english)
• Tiedonportailla: Pahkasika (suomi)
• Warthogs in Texas Where Theyre Roaming Free and Why It Matters (english)