Pari unohtunutta antilooppia

Muutama antiloppi jäi edelliseltä antilooppi-sivulta mainitsematta ja/tai uusiin törmättiin sen kirjoittamisen jälkeen. Joten tässä vielä esittely muutamasta tapauksesta, joita saatamme matkan aikana päästä kiikaroimaan Kenian puistoissa.

Kirjoittelen näitä ylös myös siksi, että eläinten nimeäminen tuntuu olevan koko ajan muuttuvaa ja varsinkin suomenkielisten ja englannin kielisten nimien yhdistäminen ei välttämättä ole ihan niin helppoa. Samalla myös vähän koitan selventää tuntomerkkejä ja kaivaa kiinnostavia yksityskohtia eri lajeista. Kun niitä kirjoittelen ylös tälle sivulle, saattaa minulla olla jonkinlaiset mahdolisuudet muistaa jotain matkan aikanakin + nämä tekstit on luettavissa puhelimellani & tabletillani myös offline tilassa, koska materiaali on tallennettuna myös wordpressissä.

Beisa, eli keihäsantilooppi (East African Oryx)

Tämä keskikokoinen ( 100cm & 79kg ) antilooppi on hiljattain jaettu kahteen alalahkoon: Eteläisen afrikan Oryx gazella ja itäisen Oryx beisa. Meillä tulee siis olemaan mahdollisuus nähdä tätä beisa versiota, joka on vähän ruskeampi kuin eteläisempi serkkunsa. Nimihän näillä antiloopeilla on varsin kuvaava, koska sekä naaraiden että urosten päätä koristaa 75–80 cm pituiset sarvet. Useilla antiloopeilla vain uroksilla on saarvet, tai ainkaan naaraan sarvet eivät ole yhtä komeat kuin uroksen. Tässä asiassa Beisat ovat varsin tasa-arvoisia 🙂

Tämän itäisen african eläjän vaaleampi arabilainen sukulainen (Arabian oryx / Oryx leucoryx), on muuten ensimmäinen eläin maailmassa, jonka uhanalaisuusluokitus on saatu muutettua erittäin uhanalaisesta vaarantuneeksi. Laji oli hävinnyt kokonaan luonnosta 1970-luvun alussa, mutta 1980 luvulta alkaen eläintarhoita luntoon palautettujen eläinten avulla kanta on saatu elpymään.

Eteläisen afrikan keihäsantilooppeja (Oryx gazella) pääsee muuten melkein koska vaan näkmeään livenä tästä Namibian aavikon juottopaikan webbikamerasta, jossa niitä on usein ”asiakkaana” koko lauma.

Kalliohyppijä (Klipspringer)

En ole kovin suuri fani tämän pikkuisen antiloopin (8-18 kg & 43–60 cm) nimen suhteen. Se kuulostaa vähän liikaa käyttäytymisen perusteella annetulta lempinimeltä joka voisi tarkoittaa melkein mitä tahansa otusta. Nimen suomalaisesta versiosta ei oikein suomentajaa voi syyttää, koska alkuperäinen nimi tulee hollannin tai afrikaansin kielen sanasta Klipspringer, joka sananmukaisesti tarkoittaa kalliohyppijää.

Koska nämä Dik-dikin sukulaiset elelevät kallioisilla alueilla, ne joutuvat hyvin harvoin törmäyskurssille ihmisten kanssa elintilansa suhteen, joten laji onkin luokiteltu elinvoimaiseksi. Dik-Dikistä kalliohyppijät kuulemma erottaa siitä, että Dik-Dikit eivät mene kallioille. Sen verran saman näköisiä ne kyllä ovatkin, että tämä lienee meillekin toimivin tapa arvailla kummasta otuksesta on kyse, jos näitä näkemään pääsemme.

Kalliohyppijät ovat sen suhteen harvinaisia antilooppeja, että ne ovat pitkälti yksiavioisia. Ne elelevät yleensä saman partnerin kanssa pareina, eivätkä lyöttäydy isoihin laumoihin kuten useimmat muut antiloopit. Myös kalliohyppijän karkea ja onttokarvainen turkki on karvinaisuus antilooppimaailmassa, mutta se on tietenkin tarpeen, kun eläin elelee korkealla kallioilla ja vuorten rinteillä, jossa lämpötilat tippuvat öisin usein pakkasenkin puolelle.

Kuten yllä olevasta kuvastakin näkyy, kalliohyppijät kävelevät sorkkiensa kärjillä. Niillä ne saavat paremman pidon rosoisilla kallioilla. Ja kyllä ne sorkat muuhunkin kiipeilemiseen soveltuvat, Namibiassa on näitä hyppijöitä tavattu yli viiden metrin korkeudesta puistakin.

Kudu (Kudu)

Kuduja on kahta lajia, isokudu ja pikkukudu. Vähemmän yllättäen näillä selkein ero on koko. Isokudu on se, josta yleensä käytetään pelkkää ”kudu” nimeä. Strategiset mitat tällä isommalla versiolla on 100–160 cm säkäkorkeus ja 250–300 kg verran painoa. Ei siis mikään pikku-epeli (kuuluu suurimpiin antilooppeihin). Niitä möskin asustelee Etiopian ja Tansanian alueilla ja niiden välissä. Koska Kenia sattuu just siihen väliin, on näitäkin antilooppeja meillä mahdollisuus nähdä reissun aikana.

Uros kudun sarvet ovat varsin komeat ja niistä voi jopa päätellä karkeasti antiloopin ikää. Ensimmäinen kokonainen kierre ehtii kasvaa noin 2 vuoden ikäiselle kudulle ja täysi 2,5 kierrettä tulee täyteen vasta kuuden vuoden iässä. Jos sarvet suoristaisi täysin suoraksi, olisivat ne keskimäärin 120cm pitkiä. Mitattu ennätyspituus on 187.64 cm! Täytyy ihmetellä, että miten hurjasti moiset mahtavat painaa? Monet salametsästäjät tämän varmaan tietävät, koska kudujen sarvet tekevät niistä myös salametsästyksen kohteita. Naaras kuduilla ei muuten ole ollenkaan sarvia, eikä niillä oli partaakaan.

Kudut ovat jo sen verran isoja otuksia, että niitä ei kovin monet pedot saalista. Lähinnä ne joutuvat leijonien, täplähyeenojen tai savannikoirien suihin. Gepardit ja leopardit eivät yleensä aikuisia kuduja metsästä. Useista antiloopeista poiketen kudut eivät ole kovin nopeita juoksijoita, joten uhatuksi joutuessaan ne yleensä jähmettyvät paikalleen luottaen suojavariinsä. Paetessaan taas iso eläin pystyy karistamaan saalistajat perästään hyppäämälllä pensaiden ja muiden esteiden yli.

Mustahevosantilooppi (Sable antelope)

Tämä antilooppi vaati taas jonkin verran salapoliisin työtä, koska suomen ja englannin kieliset nimet eroavat varsin paljon tosistaan. Molemmille on kyllä hyvät perusteet. Eli suomalainen hevosantilooppi tulee ruumiin rakenteesta ja hevosmaisesta harjasta, englanninkielinen taas komeista sapelimaisista sarvista. Eli kun haluaa olla varma siitä, että lukee/puhuu samasta eläimestä suomeksi ja englanniksi, on hyvä käyttää latinan kielistä nimeä välissä. Asiaa ei tietenkään helpota se, että suomenkielistä nimeäkin on suunniteltu lyhennettäväksi pelkäksi musta-antiloopiksi ja lajia ollaan ilmeisesti jakamassa muutamaan alalajiin.

Kyseessä on kuitenkin melko kookas antilooppi (200-270 kg & 120–140 cm), jonka väritys helpottaa tunnistamista kummasti, kun suuri osa muista antiloopeista on varsin ruskeita väritykseltään. Tosin naaraat ja nuoret ovat useimmiten ruskeita. Uroksen turkki muuttuu mustaksi vasta noin 3 vuoden ikäisenä, jolloin ne myös lähtevät vanhempiensa laumasta omille teilleen. Naaraat pysyttelevät usein samassa laumassa koko ikänsä.

Sarvet näillä antiloopeilla eivät ole pelkästään koristuksena, vaan pitkä ja sopivasti käyrä sarvi mahdollistaa petojen ”puskemisen” niiden hyökätessä antiloopin takapäähän. Ihmetyttää kyllä, että eikö moisten sarvien kanssa käy välillä vahinkoja, jolloin hirviantilooppi pistää itseään peppuun omilla sarvillaan?

Topi, eli Tsessebe, eli Sassabiantilooppi (Topi)

Tälllä savannien yleisellä sorkkaeläimellä on kyllä selkeästi sekavin tilanne nimien ja lajimääritystensä kanssa. Toisten mielestä alalajeja on useampi, toisten taas että ne ovat erillisiä lajeja ja joidenkin mielestä taas kaikki ovat samaa lajia… Nimiäkin tälle ”rakkaallee lapselle” sitten tietenkin löytyy useampia. Ainakin näillä nimillä se tunnetaan englanniksi: topi, sassaby, tiang ja tsessebe. Ja metsästäjät kuulemma voivat käyttää vielä nimeä ”Senegal hartebeest”.

Melko kookkaasta köriläästä sassabin tapauksessakin on kyse (90–170 kg & 99–130 cm). Ja Keniassakin niitä elelee, joten pääsemme ehkä näitäkin näkemään. Mikään kovin kaunis otus ei ole kyseessä, mutta pitänee niistäkin kuva tai pari napata jos riittävän lähelle päästään.

Wikipedian mukaan ”Characteristic of this antelope species is the groaning sound it makes as it dies.”. Jaa-a, tästä asiasta en tarkempaa tietoa löytänyt ja Wikipediankin lähdeviite viittaa johonkin ilmeisesti saksankieliseen kirjaan. Useammalle sivulle tuo teksti näyttää päätyneen, mutta jäi ainakin itselleni epäselväksi mikä niin tunnusomainen ääni mahtaa olla ja kuinka yleinen. Ainakin tuo on harvinaisen huono tapa tunnistaa eläinlaji, jos joutuu yksilön tappamaan, että vois en äänestä tunnistaa…

Vesiantilooppi (Waterbuck)

Tätä kookasta (198–262 kg & 120-136 cm) nimensä mukaisesti vesistöjen äärellä majailevaa antilooppia, tavataan myös Keniassa, joten saatamme mekin sellaiseenkin törmätä. Vaikka kyseessä ei mikään vesieläin olekaan, hyödyntään vesiantilooppi lähistön vesistöjä esimerkiksi pakenemalla petoja veteen. Tosin urokset ovat melko agressiivisia, joten ne saattavat myös puollustautua sarvillaan petoja vastaan. Reviiristä kahakoivien urosten ottelut joskus päätyvät jopa toisen kilpailijan kuolemaan.

Tämänkin eläimen kanssa oli aika pahasti mopo päässyt keulimaan kun vesiantilooppeja oli alalajeihin jaettu. Alunperin niitä oli yhteensä 31 kappaletta, mutta onneksi vuonna 1971 asiaan saatiin järkeä ja nykyään alalajeja on enää 13, joka sekin lienee täysin riittävä määrä.