Päivä 9: Kotia kohti

Aamulla heräsin ennen asettamaani herätystä ja satuin huomaamaan kaihtimien välistä pinkkiä. Menin katsomaan tarkemmin ja ulkona näytti olevan näyttävä auringon nousu. Vaihdoin vähän vaatteita ja menin ulos napsimaan kuvia hienon värisisestä taivaasta. Altaalla käydessäni huomasin siellä olevan ison lauman hyönteisiä. Ilmeisesti tässä vaiheessa siivooja ei ehtinyt vielä käydä pelastamassa yön aikana altaaseen eksyneitä ötököitä.

Oppaan nähdessäni hän kertoi isohkoja uutisia: Meidän lento Istanbulista Helsinkiin on peruttu. Istanbulissa oli lumisateita ja seuraavan päivän lentoja oli peruttu jo tänä aamuna. Ilmeisesti Turkissa ei ole lumeen totuttu ja lumeluontikalustoa ei riitä kaikkien kiitoratojen puhtaana pitämiseen.

Uutisten kuulemisen jälkeen menin takaisin huoneeseen ja aloin pakkailemaan Sofian vielä nukkuessa. Aika paljon helpompi hommahan se tähän suuntaan mennessä on, kun ei tarvinnut miettiä muuta kuin sitä, mitä voisi tarvita matkan aikana, ja miten paljon reppuun oikein mahtuukaan.

Pakkailtuamme tavarat melkein valmiiksi (tabletti jäi laturiin, enkä halunnut vielä vaihtaa pitkiä housuja jalkaan), menimme aamiaiselle. Mahan täyttämisen jälkeen palasimme huoneeseen pakkaamaan tavarat loppuun ja tarkistamaan muutamaan kertaan, ettei mitään jäänyt huoneeseen. Laukku nostettiin oven eteen aikataulun mukaisesti ja sitten mentiin pihalle odottelemaan kyytiä Johannesburgiin.

Kahteen autoon pakkautuminen oli tällä kertaa hankalampaa kuin tullessa. Sofialle ja minulle ei jäänyt tilaa muualle kuin takapenkille. Tämä ei sinänsä ollut ongelma, ennen kuin taakse tuli vielä kaksi muutakin henkilöä. Takapenkillä kun tilaa vei myös takarenkaat, vain minun vasen jalkani mahtui liikkkumaan pikkuisen eteen ja taakse päin.

Matkalla Sebatanan portille, ehdimme vielä nähdä strutsit kertaalleen ja alkomatkalla impaloita tietenkin näkyi myöskin. Pian oltiin maatalousalueilla ja silloin näkyi vain lehmiä, vuohia ja lampaita. Ja tietenkin niitä tosi isoja kastelulaitteita pyöreillä pelloilla.

Apartheid museo

Jo ajomatkalla taukopaikalle sain päälle hyvän ”sardiinit purkissa” fiiliksen. Tauolla onneksi pääsi vähän jaloittelemaan ja ostimme myös jätskit. Olivat muuten aika hyviä.

Jatkoimme matkaa Apartheid museolle päin. Tässä kohtaa uutiset eivät olleet kovin kivoja, koska matkaa meillä tulisi olemaan vielä noin kaksi ja puoli tuntia. Ei varsinaisesti mukavin juttu näin tiukkaan pakatussa autossa.

Matkalla aloimme Sofian kanssa torkkumaan. Jossain välissä heräsin kun Sofia oli nostanut jalan minun jalkani päälle ja minun kengässä alkoi olla aika tukalat oltavat, kun jalkaa ei edes mahtunut siirtämään mihinkään suuntaan.

Loppujen lopuksi pääsimme perille museolle ja siellä menikin asiat aika pitkälle niin kuin arvelinkin… Eli Sofia alkoi melkein heti sanomaan, että hänellä on tylsää tässä tyhmässä paikassa. Kävimme kuitenkin näyttelyitä läpi ja tilassa, jossa katossa oli useampia hirttoköysiä ja seinällä lista ihmisistä, jotka olivat teloitettu poliittisista syistä, Sofiallekin tuntui selvinneen kuinka kauheita hirveyksiä apartheidin aikana Etelä-Afrikassa oikein oli tapahtunut ja millainen saavutus Mandelankin edesauttama apartheidin kaatuminen oikein olikaan. Eli museo tuntui tehneen tehtävänsä. Emme edes käyneet katsomassa videoita joissa varoiteltiin siitä, etteivät ne ehkä sovellu pienemmälle yleisölle.

Näyttelyn jälkeen katsoimme matkamuistomyymälän pikaisesti läpi, muttei siellä oikein ollut mitään erityisen kiinostavaa. Tykkäsin kyllä yhdestä paidasta, mutta kun paitoja tuli juuri ostettua ennen matkaa, niin nämä jaivät nyt kauppaan. Seuraavaksi menimme katsomaan mitä baarin puolelta löytyisi. Sieltä tilattiinkin pirtelöt, joiden valimistumista saatiin vähän odotella pihalla puun varjossa istuen. Varjo olikin tarpeen, koska emme olleet aurinkorasvaa käyttäneet aamulla ja nyt purkki olikin jo matkalaukussa… Joka taas oli mini-bussimme perässä olevassa vaunussa.

Pirtelöä siemaillessamme opas kertoi meille, että meille oli järjestynyt paikat myöhemmälle lennolle Istanbulista Helsinkiin. Eli pääsisimme sittenkin lauantain aikana kotiin. Joutuisimme odottelemaan useita tunteja Istanbulin kentällä, mutta ehkä se on parempi kuin yön viettäminen hotellissa ja seuraavana päivänä kotiin saapuminen. Näin jäisi sentään kokonainen päivä toipua matkasta ennen töihin ja kouluun menoa.

Pois Afrikan kamaralta

Museon jälkeen meillä oli vain lyhyt matka lentokentälle ja se menikin melko nopeasti, vaikka liikennettä runsaasti olikin.

Kentällä lukuisten passin ja boarding passin tarkistusten jälkeen pääsimme shoppailemaan vähän tuliaisia. Niiden ostamiseen matkan aikana oli todella vähän mahdollisuuksia, joten taskussa olleet randit pistettiin kaupoissa hyötykäyttöön. Sofian oli tietenkin pakko saada leijona-pehmo lauman jatkoksi ja muutakin ostoksia teimme, mutta jääköön ne nyt listaamatta, jottei pilata yllätystä, jos vastaanottaja tämän sattuu lukemaan ennen kuin pääsemme lahjat jakelemaan.

Kaupat joissa kävimme olivatkin jo lähellä meidän porttia ja istahdimme sinne. Sofia tietty alkoi ihailemaan uutta leijonaansa ja keksi sille nimen ”Obasi”. Obasi on muuten Takan isä uudessa Mufasa-leffassa. Minä taas hoidin edellisen päivän tarinat loppuun ja lisäilin kuvat kyytiin. Vähän mtöhäiseksi meni julkaisu, mutta eipä ollut paljon aikaa kirjoitella tai saatikka sitten nettiä käytettävissä aikaisemmin.

Lentokoneeseen pääsimme ensimmäisten joukossa, joten ehdimme hyvin ”asettautumaan taloksi” ja repulle löyty tilaa yläpuoleltamme. Itse asiassa vaihdoimme vähän paikkojakin, koska, Turkish Airlines oli ripotellut joukkiomme vähän sinne sun tänne. Pikku vaihdoksella saatiin matkakumppanit vierekkäin. Tämä oli muuten aikoihin ensimmäinen kerta kun olimme Sofian kanssa koneessa keskipaikoilla. Koneen lähtöä osotellessa jatkoin naputtelua. Tästä päivästähän en ollut saanut vielä mitään muistiin.

Lähtiessämme katselimme kolmesta eri kulmasta koneen rullaila, lähtökiitoa ja nousua. Alaspäin katsova kamera ei oikein mitään näyttänyt, mutta eturenkaan takana ja pyrstössä olevat kamerat näyttivät aika komeaa kuvaa, varsinkin kun pääsimme pimeällä Johannesburgin yläpuolelle.

Nousun jälkeen testasimme Sofian kanssa muutamia koneen medialaitteessa tarjolla olleita pelejä. Ihan ok, mutta ei mitää kovin koukuttavaa tähän kohtaan. Saipa sillä aikaa tapetta tarjoilun alkua odotellessa. Jaetuista menuista Sofia valkkasi kalan (pitää tarkistaa mikä ”hake” oikein on suomeksi) ja minä otin pastan. Oma valinta oli vähän varmistelua sen suhteen, jos hake ei olisikaan Sofian makuun. Ei minulla tosin mitään pastaa vastaan ollut. Sitähän ei montaa kertaa viimeisen viikon aikana lodgella syöty.

Sapuskat saatuamme totesimme jälleen, että Turkish Airlinesin pöperöt ovat lentokoneruuaksi yllättävänkin hyvät. Sapuskoista riittävästi syötyämme Sofia meni nukkumaan. Eli sanoi alkavansa nukkumaan ja oli parissa minuutissa unten mailla. Tämän kirjoittaminen onkin vähän hankalaa, koska Sofia nojaa minun oikeaan käsivarteeni. Taidan minäkin tästä kaivaa kuulokkeet päähän ja katsoa jotain videoa vähän aikaa, ennen kuin itsekin koitan saada nukuttua.

Tämä teksti tulee varmaankin pistettyä nettiin huomenna Istanbulin lentokentältä jatkolentoa odotellessa.