Amboselista kotiin

Viimeisen aamun ajelun olisi alkamassa piakkoin ja herättelen Sofiaa. Hän ei halua herätä tai lähteä ajelulle, vaikka mainitsen, että eilen nähty leijonalauma voi hyvinkin olla vielä maisemissa. Tällä kertaa jäätiin siis torkkumaan vielä vähäksi aikaa, vaikka itse ainakin ehdin heräilemään jo varsin hyvin, kun olin ehtinyt vähän valmistella lähtöämme ajelulle & sen jälkeen looppuun saatettavaa pakkaamista. En sitten enää nukkunut vaan kirjoittelin lopuunn edellisen päivän tapahtumat. Jossain vaiheessa kun pääsimme aamiaispöydän luokse, Sofia sanoi ettei hän voi oikein hyvin. Päättelimme siinä vaiheessa, että parempi olla matkalla nälkäinen kuin oksennella, joten palasimmekin huoneeseen lepäilemään.

Lähdimme huoneesta vasta puolisen tuntia ennen kuin autot lähtisivät Nairobia kohti. Huoneesta ulos kirjautuminen ja juomien maksaminen oli nopeasti tehty, joten meille jäi aikaa seurailla marakattien edesottamuksia lodgen edessä. Yksi niistä oli pihistänyt sämpylän revintolasta ja söi sitä tyytyväisenä pihalla. Vähn ihmetytti kun se ei poikaselleen sämpylästä mitään antanut. Ehkä poikasta vielä imetettiin vaikka aika isolta näyttikin, vai olikohan sämpylän syöjä vaan lastenhoitovuorossa?

Ajomatka Nairobiin

Lodgelta Amboselin portille ajellessamme eläimiä riitti oikein hyvin. Oletimme että tämä johtui siitä, että osalla oli kamerat jo pakattu syvälle reppuihin. Toimivat ilmeisesti kuten sateenvarjot sateen kanssa, eli niitä tarvittaisiin, kun eivät ole ihan käsillä. Joka tapauksessa puhveleita, ibiksiä, pelikaaneja ja haikaroita saimme kuvattua kun ne meille oikein hienosti poseerasivat. Muitakin eläimiä tien varressa oli aika hyvinkin, mutta ne olivat ”niin nähty”, ettei pysähdytty niitä erikoisemmin kuvaamaan.

Matkalla kysäisin Eetulta, että hoidetaanko täällä teitä ollenkaan? Kyllä niitä kuulemma lanataan silloin tällöin, mutta nyttekin nimismiehen kiharat olivat päässeet pahemman kerran valloilleen. Tästä syystä tien vieressä on usein toinen ajoura, jossa ajellaan aika paljonkin. Eikä ihme, koska siellä on usein tasaisempaa kuin itse tiellä.

Olimme tainneett matkan aikana syödä aika riittävästi, koska vaikka skippasimme aamupalan… Ja itse asiassa illallisenkin, ei meillä ollut erityisempi nälkä. Pysähtyessämme vessatauolle, estimme pari englantilaisen näköistä suklaapatukkaa ja tuubin Pringelsejä, joiden jälkeen loppumatka meni ihan hyvin. Sofia oli aikaisemmin vähän torkkunut auton penkillä ja sen jälkeen olo olikin ollut ihan hyvä, joten uskallettiin syödäkin vähän.

Nairobi – Mombasa tie oli tässä kohtaa vähän tasaisempaa kuin Tsavojen välisellä osuudella, joten matka meni aika mukavasti, lukuunottamatta muutamaa paikkaa jossa toisiaan ohittavat rekat saivat kaksikaistaisen tien tuntumaan hiuksia nostattavan kapealta meille. Kuskimme Kevin hoiti homman taas mallikkaasti, joten ei siinä oikeastaan edes läheltä-piti-tilanteita päässyt syntymään. Kaiken kaikkiaan olimmekin hänen suoritukseensa varsin tyytyväisiä ja keräsimme hänelle pienen kolehdin autossa. Tämä ei ollut mitenkään välttämätöntä, jonka matkanjohtajamme kertoi pariinkin kertaan, koska hän hoitaisi kuskeille joka tapauksessa asianmukaiset palkkiot ja juomarahat päälle.

Tälläkin kertaa lentokenttähotelliamme lähestyttäessä joudumme hyppäämään autosta ulos ja kävelemään metallinpaljastimen läpi ja laittamaan mahdolliset tavaramme läpivalaisuun. Tälläkin kertaa metallinpaljastin piippasi muutamaan kertaan aiheuttamatta mitään reaktiota henkilökunnassa. Ihmettelin hommaa kuskillemme ja hänen mielipiteensä oli, että koko touhu on täyttä verovarojen tuhlausta. Ei voinut olla oikein erimieltäkään asiasta, kun ei tuosta erityistä hyötyä kenellekään vaikuttanut olevan.

Illanviettoa hotellilla

Pääsimme hotellin turvatoimien läpi (auto tarkistettiin, käveltiin taas metallinpaljastimen läpi ja laukut meni läpivalaisun kautta). Tällä kertaa emme alkaneet odottelemaan, että henkilökunta roudaisi laukkumme huoneeseen vaan veimme ne itse yhden kerroksen ylöspäin.

Huoneessa järjestelimme vähän tavaroita ja valittiin vaatteita lentomatkalle. Nyt pitäisi taas olla kaikki paksummat mukana olevat vaatteet kätevästi käsillä, koska Suomessa meitä olisi nollakelit odottelmassa. Laitoin samalla telkkarin auki ja sieltähän löytyi kuin tilattuna F1-aika-ajot, joita touhuillessani seurailin sivusilmällä. Kisan pitäisi olla klo 18-20, eli sen ehtisi just sopivasti katsomaan ennen illallista. Eli tilanteesta voisi hankkiutua vähän paremmin ajatasalle.

Aika-ajojen loputtua saimme uuteen ”safarijengi”-whatsapp ryhmään viestiä, jossa oli kuvassa houkuttelevan näköistä sapuskaa. Ryhmän olimme pistäneet pystyyn hotellin aulassa Eetun meitä sisään kirjatessa, jotta saataisiin pistettyä kuvia jakoon ja muuten pidettyä yhteyksiä.

Saatuamme herkkujen koordinaatit selville, lähdimme Sofian kanssa alakertaan sapuskalle. Tilasimme kinkku-sieni-pizzan jaettavaksi… Kunhan saimme houkuteltua jonkun ottamaan tilauksemme vastaan. Taisi mennä henkilökunnalla pasmat sekaisin kun tulimme Sofian kanssa samaan pöytään myöhemmin. Oilsi kyllä luullut, että meiltä olisi älytty jotain kysellä, kun he kuitenkin siirtelivät meille pikku pöydän toisen jatkoksi, kun 6-paikan pöytiä ei muuten löytynyt. Pitkästää aikaa hyvältä maistuvan pizzan jälkeen lähdimme takaisin huoneeseen suihkuun ja sen jälkeen F1-kisa alkoikin aika sopivasti.

Eipä kisaa kovian aktiivisesti tullut seurattua, kun aloin samalla googlailemaan markkinoilta löytyviä tällaisille matkoille soveltuvia kameroita. Vaikka kännykässäni 10 kertainen optinen telelinssi onkin, niin se oli käytännössä ihan minimi tälle matkalle. Eli ulottuvammalla zoomilla varustetulle kameralle olisi käyttöä, jos uudelleen safarille olisimme tulossa. Pienen asiaan perhtymisen jälkeen en ihmetellyt yhtään miten Markku oli Panasonic Lumix TZ200:eensa päätynyt. Erityisen hyviä kilpailijoita ei oikein näytä olevan tarjolla, varsinkaan, kun taskuun mahtuva oli ollut hakusessa. Jos taskukoko ei ole kriteerinä, niin sitten löytyy muutama muukin miettimisen arvoinen vaihtoehto. Esim kun itselläni on aikaisemmin järkkäri kulkenut repussa mukana, niin Sony RX10 IV ei tuntuisi mahdottomalta mukana kantaa. Noin 1700€ hinta pistää kyllä vähän köhimään, joten eipä tässä suoraan kamerakauppaan olla matkalla. Toinen molemmisakin mainituissa malleissa kummastuttava juttu on se, että kamerat ovat vuoden 2017 kieppeiltä peräisin. Taisi valmistajat huomata, että näitä kameroita ei parane kovin paljon pitemmälle kehitellä, muuten ne alkavat syödä liikaa heidän järjestelmäkameroiden markkinoita. Vähitellen heidän on varmaan pakko malleja uusia, kun nykyisten komponenttien saatavuudessa voi alkaa olla ongelma ja toisaalta kamart jäävät jälkeen uusista standardeista. Esim WiFi ja Bluetooth eivät voi olla mitään viimeistä huutoa ja USB-liittimetkään eivät vielä ole USB C-aikaan päässeet. Nykyään alkaisi micro SD-kortit olla yleisempiä ja molemmilla firmoilla lienee parempia akkujakin tarjolla. Eli vaikka ihan vaan tämän päivän tekniikkaan noita malleja päivittelisi, niin saisi aikaan mukavasti houkuttelevamman tuotteen.

F1-kisa loppui aika odotetusti Verstappenin melkoiseen dominointiin. Koska punaisia lippuja tms muita viivästyksiä ei tullut, kellon mukaan minulla oli aikaa ottaa noin vartin nokoset ennen illallista. Onneksi laitoin herätyksen, koska tuon jälkeen minulla ei ollekaan oikein mitään muistikuvia väliin jääneestä ajasta ennen kuin se puhelimen herätys pärähti soimaan.

Alkuperäisestä ohjelmasta poiketen Edward tarjosi meille vielä viimeisen illallisen matkalla hotellin ravintolalla. Systeemi oli tuttu noutopöytä. Täällä Nairobissa ruoassa tuntui olevan jonkin verran enemmän mausteita kuin lodgeilla oli ollut. Mukavaa vaihtelua, mutta Sofian kanssa jakamamme pizzan jälkeen meillä ei ollut erityisempi nälkä, kunhan vähän maisteltiin mitä oli tarjolla. Jopa jälkkäriä tuli otettu varsin pienet määrät. Ilallisella juomat oli tuttuun tapaan tarkoitus maksaa jokaisen itse, mutta Eetu taisi katsella, että hänen kannatta maksella nekin helpottaakseen hommiaan. Melkein kaikki ottivat vain vettä, kuplilla tai ilman, joten ei se tainnut erityisen kalliiksi tullakaan. Hyvä kuitenkin kun saatiin vähän tankattua ruokaa, niin nyt ei olisi niin väliä, vaikka lentokoneessa ateriat jäisivät väliin. Sofialla oli vähän traumoja edellisen lennon sapuskasta, joka olikin ehkä suurin syy siihen, että hän jotain edes söi illallisella. Ihan ymmärrettävää, ei minullakaan tosiaan oikein nälkä ollut.

Lentomatkat kotia kohti

Pikku-bussilla kentälle ajeltuamme alkoi heti turvatarkastusten sarja. Oven ulkopuolella pääsimme jonon jatkoksi. Ovella meiltä katsottiin passit, jonka jälkeen tavarat menivät läpivalaisuun ja pääsimme vaihteeksi kulkemaan metallinpaljastimen läpi. Tuossa oli sellainen ”hauska” yksityiskohta, että oven lähettyvillä jonottaessamme, näki lasiseinästä läpi varsin suoraan läpivalaisulaitteen ruudulle. Eli mitään kovin salaista ei sitten kannata laukuihin pakata, jos Nairobin kentältä on lennolle lähdössä. Kun meidät oli todettu riittävän turvallisiksi, pääsimme jonoon Lufthansan tiskille, jossa pääsimmekin matkalaukusta eroon. Saimme rinkan edelleen mahtumaan laukun sisään pienellä järjestelyllä, joten emme joutuneet kuin yhtä isoa laukkua järjestelmään tiskille asti. Tämä meidän yhden laukun/rinkan taktiikka herätti matkan aikana muutamaan kertaan vähän hämmennystä kun porukka ihmetteli että ihanko totta olemme kaksitaan vain yhden rinkan kanssa matkassa. Näinhän se oli ja pesettämällä vaatteita noin puolessa matkassa, homma toimikin ihan hyvin. Eipä silti, ei ollut mukana oikein mitään vaatekappaletta, jota ei olisi käytetty. Eli aika nappiin pakattu.

Saatuamme liput kouraan ja matkalaukun matkalle koneiden ruumien kautta Suomeen, pääsimme vaihteeksi passien & lippujen tarkistukseen ja sitä kautta turvatarkastukseen. Tässä oli se ero edelliseen, että kehoitettiin ottamaan kengätkin pois. Muuten mentiin tutulla tavaroiden läpivalaisulla & metallinpaljastimella tässäkin pisteessä. Emme olleet mitään aseistusta kehitelleet ulko-oven jälkeen taskuihimme tai kenkiimme, joten tästäkin päästiin aika mutkattomasti läpi.

Koska meillä oli jäänyt aika odottamattoman monta shillinkiä taskuihin, menimme lähimmaastoon vähän shoppailemaan kun olimme paikallistaneet oman porttimme. Lentokentän tarjonta matkamuistoissa ja tuliaisissa oli aika tuttua ja aika vaikea oli Kenialaisia tuotteita löytää, mutta esim kotiin tuomisiksi ottamamme kahvi-likööri oli jo sen verran hiemossa pullossa, että se piti noukkia mukaan.

Muutamian muiden ostosten avulla saatiin taskuista shillingit aika hyvin vähenemään, joten vessassa käynnin jälkeen mentiinkin sitten portille. Tietenkin ennen istumaan pääsyä meidän liput tarkistettiin. Sitten kun koneeseen pääsyn aika tuli, katsottiin liput uudelleen passien kanssa. Ja kerran vielä ennen koneeseen pääsyä. Eiköhän tällä tullut kaikille selväksi, että meidän passit ja lentoliput ovat kunnossa. Mietimme Sofian kanssa, että tämä lienee tarpeellista osittain sen takia, että Keniassa ei varmaan voi mitenkään 100% varmasti olettaa, että kaikki aikuiset osaavat eryitisen hyvin lukea. Nuorempi porukka todennäköisesti, mutta kentällä lienee paras varmistella, että kaikki päätyvät oikeisiin osoitteisiin. Ja onhan siinä sellainenkin juttu, että ihan hyvin voisi meidänkin porukassa joku päästä vähän eksymään, kun näin keskiyön aikoihin oltiin liikkeellä klo 5 jälkeen aamulla herättyämme. Ei välttämättä kaikki ole ihan skarpeillimmillaan tässä vaiheessa.

Koneessa me lähinnä kuorittiin kengät pois ja järjesteltiin reput & ostokset istuimiemme ympäristöön. Sen jälkeen pistimme kuulokkeet päähän ja katselimme & kuuntelimme viihdettä sen aikaa että kone pääsi ilmaan. Sen jälkeen olimmekin sitten unessa aika nopeasti. Hämärästi muistan jonkin vilauksen illallistarjoilusta nähneeni, mutta seuraavat muistikuvat taitaakin olla noin lennkon kolmannen tunnin jälkeen, jolloin heräilin. Sofia oli pakkautunut ”mukavaan” asentoon penkilleen. Kun hän alkoi kääntymään, nostin käsinojan välistämme pystyyn jolloin hän sai pään minun syliin ja sai vähän mukavammin jatkettua unia. Tämä tietty tarkoitti sitä, että minä en sitten oikein mihinkään päässyt penkistä, mutta eipä ollut suuremmin tarvettakaan. Vastamelukuulokkeet päähän ja äänikirja päälle, niin matka meni riittävän mukavasti. Taisi siinä vähän tulla torkahdeltuakin, kun huomasin kirjassa viittattavan tapahtumiin, joita en muista kuulleeni 🙂

Ennen Frankfurtiin laskeutumista herättelin Sofian, kun koneessa tuotiin meille lämpimät pyyhkeet ja jonkin verran sen jälkeen saatiin vähän aamupalaa. Sofia ei ollut kiinnostunut syömään, kunnes mainitsin, että näyttäisi aamupalaan kuuluvan pieni hedelmäsalaatti. Myös sen kanssa tarjotusta suklaamuffinsista hän nakersi puolet.

Frankfurtissa meiltä taas katsottiin passeja ja jatkolennon lippuja kerran tai pari ennen kuin päästiin taas kerran tuvatarkistukseen reppujen läpivalaisuun ja metallinpaljastimen läpi kävelyyn. Tällä kertaa tässä olikin vähän enemmän ohjelmaa, kun likööripullomme aiheutti vähän päänvaivaa henkilökunnalle. Jotain näytettä he pussista ottivat ja sitä koneeseen syöttivät pienen torikokouksen jälkeen, ennen kuin saatiin tuliaiset mukaamme. Jostain syystä myös toisessa lootassa olleet takkimme ja hattumme jäivät myös erilliseen tarkistukseen, joten saatiin niitäkin hetki odotella. Ehti siinä jo virkailijakin vähän juttelemaan. Varsin ystävälläiseen sävyyn, joten ei me kait kovin pahojen rikollisten näköisiä olleet.

Tässä kohtaa oli jo vähän ehtinyt unohtua matkanjohtajan kehoitukse mennä ensin passien tarkistuksen läpi ja jäädä vasta sitten tekemään mahdollisia ostoksia tms. Toisaalta ei edes tullut oikein tajuttua että sitähän ei tehty samalla kun menimme turvatarkistuksesta läpi. Onneksi olimmekin menossa taas etsimään ensin oman porttimme ja jäädä etsimään jotain naposteltavaa vasta sen jälkeen. Kun tulimme passien tarkistuspisteelle, oli aika selvää, että aikaa tulisi palamaan, ennen kuin meidän passit olisi tarkistettu. Jonot olivat pitkät ja melkoisesti hämminkiä myös sen suhteen kuka oli menossa minnekin. Me oltiin oikeassa jonossa alusta asti jonokin eteni kun edempänä muutamat matkustajat alkoivat pitämään parempaa jöötä sen suhteen, ettei porukka kiilaillut jonon ohi hihnalta jonojen väliin tullessaan.

Aika pitkän odottelun jälkeen saatiin passimme läpi ja porttikin löytyi pienen kävelyn jälkeen. Ihan viime metreillä pientä hämminkin aiheutti vaan se, että meidän portti 15 tuntui puuttuvan välistä, kun terminaalissa taisi juuri siinä kohtaa muuttua portit molemmille puolille käytävää, kun aiemmin niitä oli vain toisella seinällä. Ei se erityisen pahasti hukassa ollut, joten bongattiin porttimme ja kuljettiin saman tien ohi etsimään paikka mistä saatiin taas kerran vähän hedelmiä ja vettä.

Saatuamme hedelmänpalat tuulensuojaan, menimme lähemmäksi porttia, josta bongasimmekin autokuntamme jäseniä. Yllätykseksemme he olivat vasta tulleet passintarkastuksen läpi ja toisella puolella oli vielä pari Olympia-matkalaista jonossa. Tämä oli sikäli yllätys, että luulimme olleemme viimeisiä tarkistuksen jälkeen tulleita. Siitähän se johtui, että muut olivat vähän jääneet syömään ja/tai ostoksille ennen passin tarkistusta. Onneksi kaikki kuitenkin ehtivät lennolle.

Kuten Nairobissakin minut ja Sofia oli jaettu eri boarding ryhmiin, mutta kuten sielläkin, menimme sisään samalla kertaa, kun Sofia ei yksin halunnut jäädä toiseen ryhmään 🙂 Olihan tässäkin oma logiikkansa, ikkunapaikat täytetään ensin ja sitten vasta käytäväpaikat. Eikä saksalaisetkaan tuntuneet olevan liian tarkkoja asian suhteen, kun samaan porukkaan kuluvat menevät koneeseen samaan aikaan.

Frankfurt-Helsinki-väli tuntui menevän aika hujauksessa, kun sofia katteli puhelimestaan Madagaskaria ja minä jatkoin kirjan kuuntelemista. Ehdimme välillä ihmettelemään erikoista rivien numerointia. Jostain syystä edestämme puuttui ainkin rivit 17 ja 13. Tunnettuna epäonnen numerona 13 ymmärrän kyllä, mutta 17 ei olekaan ihan yhtä selkä juttu. Ehkä silläkin on jokin spesiaali merkitys jossain kulttuurissa. Eihän sillä numeron välistä puuttumisella mitään erityistä merkitystä kuitenkaan ole.

Suomessa taas

Yllättäen tälläkään lennolla nousut tai edes laskeutuminen ei aiheuttanut Sofialle mitään ongelmia korvien kanssa. Emme toki valittaneet tästä puutteesta ollenkaan vaan ajelimme bussilla lentokoneelta terminaalille ja seurailimme metkalaukun kuvia opasteissa. Passin tarkistuksessa ei tällä kertaa ollut juurikaan jonoa, eli päästiin varsin näppärästi kulkemaan matkatavarahihnalle asti. Saimme todella hyvää palvelua, koska hinhan viereen päästyämme matkalaukku oli juuri menossa ohi, joten napattiin se mukaan ja mentiin Edwardille sanomaan moikat ja kiitokset ennen kuin pistettiin viestiä Flyparkille että meidät saa käydä poimimassa kyytiin. Sempätakia jäi vähän nopeaksi autokuntamme hyvästelyt terminaalissa, kun piti alkaa etsimään paikkaa johon meidät oli tullessa tiputettu. noin 10 päivää sitten aamuhämärissä ja unenpöpperössä ei ollut oikein mitään jäänyt sijainnista mieleen. Lisäksi varsinkin tämä tulo-puoli asemasta tuntuu muuttuneen ihan eri näköiseksi sen jälkeen kun joskus ennen koronaa olin viimeksi lennolta palaillut Suomeen. Joten oli vähän pakko soitella Flyparkiin ja kysäistä, että minne päin meidän pitikään mennä, että heidän pikku-bussin löydämme. Aika helposti se loppujen lopuksi löytyikin, kunhan tajusi Alepan kulmalta kääntyä. Joten päästiin bussilla lämpimälle ja puhtaalle Hondalle.

Kotimatkalla tuntui vähän kummalliselta kun auto ei yhtään tärissyt eikä rämissyt. Sofia myös hyvin huomioi sen, että ikkunan alareunat ovat tosi korkealla. Safari autoissa kun ikkunat olivat noin istuimen korkeudella, niin ero vähän Sofian olkapään yläpuolelle tulevaan ikkunan alareunaan oli kylllä aika huomattava hänelle.

Puolisen tuntia ajelua ja olimme kotona Tepsun (meidän koiramme) varsin riemukkaassa vastaanotossa. Tosin minulla päässä ollut hattu taisi hämätä häntä pahemman kerran, koska hän ehti minua vähän haukkumaan ennen kuin tunnisti minut kalustoon kuuluvaksi 🙂